Tämä johdanto saamelaiseen kulttuuriin ja historiaan perustuu Odd Mathis Hættan kirjallisiin töihin saamelaiskulttuurin muinais- ja nykyajasta.

Saamelaisten perinteinen asuinalue ja kulttuuri

Saamelaiset eivät ole koskaan olleet lukumäärältään suuri kansa. Nykyään arvioidaan olevan noin 50 000 saamelaista Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Venäjällä. Saamelaisuuden määritelmä perustuu erilaisiin tunnusmerkkeihin, joita ovat mm. kieli (ts. se, joka itse puhuu saamea tai vähintään yksi vanhemmista tai isovanhemmista puhuu saamea), etninen ja kulttuurillinen samaistuminen tai perinteisten saamelaiselinkeinojen harjoittaminen. Suunnilleen puolet kaikista saamelaisista asuu Norjassa.

Saamelaisten nykyisellä asuma-alueella - pohjoisessa Fennoskandinaviassa ja Kuollan niemimaalla - saamelaiset ovat kaikkialla pieni vähemmistö. Poikkeuksena ovat Länsi-Ruija, Pohjois-Ruotsi ja Suomen pohjoisimmat kunnat. Täällä saamelaiset ovat paikoin enemmistönä.

Historiallisesti tarkasteltuna saamelaiskulttuuri kuuluu arktiseen kulttuurialueeseen. Tämä on leimannut ja muovannut saamelaisten perinteisiä metsästys- ja pyyntimenetelmiä, asumismuotoja, kulkuvälineitä, kieltä ja uskontoa. Näissä on yhtäläisyyksiä muiden pohjoisten kansojen kanssa napa-alueilla. Toisaalta on myös suuria kulttuurillisa eroja saamelaisten, Grönlannin, pohjoisen Siperian ja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen välillä.

Varhaisin asutus

Pohjoinen alue on ollut asuttua mannerjään vetäytymisestä lähtien yli 10 000 vuotta sitten. Uudet arkeologiset löydöt ja analyysit osoittavat, että vanhimmat asuinpaikat Norjassa olivat Ruijassa Sørøyan Slettnesissa ja Magerøyan Sarnesissa. Tämä voi viitata idästä tulleeseen muuttoliikkeeseen, joka seurasi mannerjään vetäytymistä, koska pohjoiset saaret ja rannikkoalueet sulivat ensimmäisinä ja ne voitiin näin asuttaa. Löydöt osoittavat, että pohjoisten alueiden asutus on ollut epävakaa. Siellä on muutettu paikasta toiseen. Enemmistöllä väestöstä on ollut myös useita asuinpaikkoja eri vuodenaikoina ja sen mukaan, mitä resursseja oli käytössä kunakin aikana.

Kivikauden metsästys- ja keräilykulttuurin muuttumiseen vaikuttivat varmaan tuntuvasti yhteydet niihin väestöryhmiin, jotka saapuivat Venäjältä, Suomesta ja Skandinaviasta. Kulttuurit ja kielet ovat jatkuvan muutoksen kohteena etenkin sellaisessa ympäristössä. Ensimmäiset tunnetut muistiinpanot, jotka kuvaavat saamelaisia, ovat ruhtinas Ottarin kertomuksessa vierailustaan kuningas Alfredin luona Englannissa v. 890. Ottar oli omien sanojensa mukaan pohjoisimpana asuva norjalainen koko maassa, ja hän esiintyi rikkaana miehenä. Osa tästä rikkaudesta tuli verotuksesta ja kaupankäynnistä saamelaisten kanssa. Niinpä hän saattoi kaupata monenlaisia turkiksia, linnununtuvia ja laivaköysiä, jotka oli valmistettu valaan ja hylkeennahasta. Ottarin asuinpaikasta ei ole varmuutta, mutta sen oletetaan olleen Etelä-Tromssassa. Lisäksi uudet arkeologiset kaivaukset Slettnesissä osoittavat, että perinteiset saamelaiset pyöreäpohjaiset turvekammit tulivat käyttöön Kristuksen syntymän aikoihin, ja nämä olivat yleisin asuinmuoto koko rautakauden ajan Ruijassa. 1400-1500 -luvun aikana muutti paljon ihmisiä pohjoiseen pitkin koko rannikkoa. Hyvät kalastuspaikat ja kuivatun kalan korkea hinta Euroopassa vetivät väkeä pohjoiseen. Seurauksena tästä oli ainakin se, että merisaamelaiset yhteisöt joutuivat kovan ulkoisen paineen alaisiksi resursseista kilpailtaessa. Lisäksi ne olivat joutuneet jo voimakkaan uskonnollisen ja kulttuurisen vaikutuksen kohteeksi valtion päätösten johdosta. Luultavasti juuri samoihin aikoihin saamelaiset siirtyivät peuranpyyntikulttuurista poronhoitoon, jossa perheryhmät (siidat) yhdessä omistivat porotokan. Vaikuttaa siltä, että tunturisaamelaiset pystyivät paremmin säilyttämään olennaisia osia uskonnosta, kulttuurista ja elinkeinoista. Osasyynä tähän voi olla se, että he olivat paimentolaisia, mutta myös se, että poronhoitosiitojen elämänmuodolla oli muita vahvempi jatkuvuus.

Takaisin sivun alkuun...

Kalliopiirrokset

Altavuonon perukassa olevat kalliopiirrokset on hakattu kalliopinnoille, joiden korkeus rantaviivasta on 8-26 metriä. Ylimpänä olevat arvioidaan vanhimmiksi, ja ne voivat olla ajalta 4 200 vuotta ennen Kristusta, kun taas alimpana olevat eivät liene vanhempia kuin noin vuodelta 500 e. Kr. Tämän Ruijan suurimman kalliopiirroskentän lisäksi Sørøyan Slettnesistä on löydetty kalliopiirroksia, jotka on ajoitettu 8 000 vuotta vanhoiksi.

Kalliopiirrosten ilmaisutapa vaihtelee eri aikakausien mukaan. Ne kuvaavat ihmishahmoja, sekä naisia ja miehiä, erilaisissa toiminnoissa kuten metsästys ja kalastus aina tanssiin saakka. Eläinkuviot esittävät poroa, hirveä, karhua, koiraa, jänistä ja suuria merinisäkkäitä valasta ja hyljettä. Lisäksi löytyy kuvia pallaksesta ja lohesta, ja monia kuvia linnuista kuten hanhista ja sorsista, lokeista ja merimetsosta. Poro on kuvattu sekä yksittäisenä eläimenä että pienehköissä tokissa, aitauksissa, rykimäaikana ja myös uimassa vuonon yli.

Hirvi esiintyy tiineenä tai vasan seuraamana ja kuvattuna koirien avulla tapahtuvassa ajojahdissa. Huolimatta kuvausten monipuolisuudesta näyttää siltä, että karhu on yksi keskeisimmistä eläimistä. Sitä kuvattu talviunilla ja kun ihminen on karhunpyynnissä. On myös kuvauksia, kun karhunaaras poikasineen on jättänyt pesän ja kun karhu tassuttelee pois päin metsästäjän virittäessä nuolta ja jousta. Muita eläimiä ei ole juuri lainkaan tällaisissa dramaattisissa metsästyskohtauksissa, vaan ne on kuvattu vain tyylitellysti. Tämä viittaa siihen, että karhulla on ollut erityinen kulttuurillinen ja uskonnollinen merkitys.

Ihmisiä on kuvattu metsästyskohtauksissa, kulkue- ja saattuenäkymissä ja kohtauksissa, jotka viittaavat rituaalitoimintoihin. Kuvissa on parittelevia ihmisiä ja tanssikohtauksia.

Altavuonon pohjukassa olevat kalliopiirrokset ovat mukana UNESCO:n maailman perintöluettelossa (World Heritage List) ainoina suojeltavina kohteina saamelaisten asuinalueelta.

Takaisin sivun alkuun...

Asutusmalli ja resurssien käyttö

Saamelaisten resurssialueilla oli kolme tai neljä pysyvää kausiasuinpaikkaa. Jotkut asuivat ryhmissä rannikolla talvisin. Täällä he kalastivat turskaa, seitiä, silliä, koljaa, molvaa, pallasta ja muita kalalajeja aina sään ja vuodenajan mukaan. Lisäksi he pyysivät pieniä valaita ja hylkeitä. He metsästivät myös lintuja ja näätää, oravaa, kettua ja muita pieniä turkiseläimiä. Suunnittelulla ja yhteisellä panostuksella he saattoivat myös saalistaa majavaa ja tappaa karhun. Kesäisin he asuivat kalaisien jokien ja järvien lähellä. Syksyllä poimittiin marjoja ja pyydettiin pienriistaa, ehkä saalistettiin myös peuroja ja hirviä ajattamalla niitä pyyntikuoppiin.

Koska pyyntiväestö ei viljele maata, ei sillä myöskään ole samaa tarvetta maiden ja vesien yksityiseen omistusoikeuteen. Väestöllä oli yhteinen omistusoikeus alueeseen ja luonnonvaroihin. Laaja resurssiperusta, joka saamelaisilla oli elinkelpoisuuden ja menestymisen ehtona, merkitsi kokonaisnäkemystä ja suurta joustavuutta sen suhteen, miten eri aikoina saatavilla olevia luonnonvaroja käytettiin. Tietyn alueen omistusoikeus ei ollut kovin tärkeää. Perintöoikeudet eivät koskeneet alueen resurssiperustaa vaan eläimiä ja niitä taitoja, jotka olivat välttämättömiä resurssien käyttämiseksi parhaalla mahdollisella tavalla. Tällä tavoin ihmiset varmistivat sekä oman että lähimpiensä selviytymisen. Elämästä arktisten alueiden karuissa oloissa voi selvityä vain tuntemalla tarkkaan luonnon oikullisuuden ja sitä kunnioittamalla.

Takaisin sivun alkuun...

Vanha yhteiskuntarakenne

Arktiset kansat eivät koskaan ole olleet runsasväkisiä. Ne elivät pienissä, 20-30 hengen ja ehkä jopa 120-150 ihmisen ryhmissä aina alueen kantokyvyn mukaan. Yhteisössä ei ollut sosiaalista luokkajakoa. Hallintomuotona oli valtioton lähidemokratia, jossa kullakin ryhmällä oli yksi johtaja, siiddaisit. Johtaja oli primus inter pares, joka johti puhetta, päätti metsästyssaaliin jaosta, puolusti oman alueensa oikeuksia muihin ryhmiin nähden, sovitteli sisäisiä riitoja ja edusti ryhmää ulospäin. Vaikeasti ratkaistavia ristiriitoja saattoi syntyä, mutta sotia ei käyty koskaan.

Takaisin sivun alkuun...

Saamelaisten vanha uskonto

Vanha saamelainen uskonto perustui animistiseen maailmankatsomukseen ja shamanistiseen kulttimuotoon, jossa noitarummun käytöllä ja joiulla oli suuri merkitys. Luontoa pidettiin elämänantajana siten, että vuoret, kivipaadet ja sisäjärvet saattoivat auttaa ihmisiä, jos niitä palvottiin ja niille uhrattiin.

Jumalia olivat luonnonilmiöt. Auringolla oli keskeinen asema, ei jumalhenkilönä vaan kosmisena ikiolentona, joka levitti säteitään maailmaan ja kantoi henkilöityneitä jumalia säteillään. Nämä jumalat eivät olleet varsinaisia henkilöitä vaan olentoja ihmisen ja suurten voimien välimaastossa. Dierpmistä (ukkosenjumalaa) palvottiin ahkerasti. Bieggolmmái (tuulenjumala), mánnu (kuu) ja áhcolmmái (vedenjumala) olivat palvonnan kohteina, koska ne saattoivat antaa ihmisille paremmat olot. Leaibolmmái (lepän- tai verenjumala) hallitsi kaikkea riistaa ja nautti suurta arvostusta, koska lepän parkin ja syljen sekoituksena syntynyttä kirkkaanpunaista mehua käytettiin noitarummun kuvioiden maalaamiseen.

Takaisin sivun alkuun...

Noitarumpu

Noitarummussa on kalvo (parkittu vasannahka) jännitettynä leveän soikeanmuotoisen renkaan päälle tai päällysteeksi soikeaan puukulhoon, johon on työstetty kaksi pitkänomaista reikää tai useampia reikiä kädensijoiksi. Rummun perusrakenteet vaihtelevat jonkin verran, mutta usein noitarummun keskeinen kuvio on nelikulmainen vinoneliön muotoinen aurinko, josta lähtee neljä sädettä. Yläkuviot ovat hallitsevia jumalia, kun taas alimpana olevat kuviot esittävät saamelaisten elämää; asumista, poroja, naapureita sekä metsän lintuja ja riistaa. Yläkuvioiden vasemmalla laidalla ylimpänä on sáivu, sukuhauta, jossa vainajat viettävät miellyttävää elämää. Rumpujen kuvarakenteessa heijastuu käsitys, että jumalat, ihmiset ja kuolleet elävät eri tasoilla mutta kuitenkin tavallaan samassa ajassa. Tässä ehkä viittaa siihen, että shamaanin tehtävä oli rummun avulla matkata näiden maailmojen välillä.

Tarkoituksena oli hankkia tietoa tai ohjausta, jota ihmiset tarvitsivat tärkeitä päätöksiä varten - tai kun sairaat sielut tarvitsivat ohjausta esi-isiltään. Shamaanin eli noaidin oli kyettävä tällaisiin matkoihin yhteisön puolesta, ei hankkiakseen itsellensä tietoa, vaan eri elämien ja maailmojen välisenä sanansaatajana. Noaidi osasi myös katsoa tulevaisuuteen asettamalla korvan lähelle rumpua ja kuuntelemalla noitarummun "puhetta" tai seuraamalla árpan liikkeitä vasaralla rummuttaessaan. Árpa on messinkinen tai se on työstetty sarvenjuuresta, joka on otettu rykivän porohirvaan sarvikruunun etuhaarasta. Rummutuksesta oli myös käytännön hyötyä metsästyksessä ja pyynnissä, poronhoidossa tai "kompassina" jutaamisessa. Jumalille saatettiin uhrata suurten ulkonevien kivipaasien luona ja maisemasta erottuvien kiviröykkiöiden vieressä. Niitä kutsuttiin seidoiksi (sieidi), ja näitä esiintyy kaikkialla Ruijassa. Uhraaminen saattoi tapahtua myös luolissa, kallionkoloissa ja -ulokkeilla, vuorenhuippujen juurella tai järvien rannoilla. Auringolle uhrattiin mielellään valkoisen poron luita ja sarvia. Saatettiin uhrata kokonainen porokin. Ukkosenjumalan tuli tietyissä tapauksissa saada kokonainen hirvasporo, joka haudattiin maahan siten, että vain mahtava sarvikruunu jäi näkyviin. Muille luonnonjumalille uhrattaessa etualalle aseteltiin luita ja sarvia, seita voideltiin kalanrasvalla tai se tuhrittiin verellä.

Tarkoituksena oli kunnioittaa jumalia - ja pysyä niiden kanssa hyvissä väleissä. Sen takia ihmiset ryhtyivät moniin varotoimiin itsensä ja omaistensa suojelemiseksi ja onnen takaamiseksi elämässä.

Takaisin sivun alkuun...

Saamelaiset tarut ja kertomukset

Kertomuksissa toistuu kaksi erityisesti saamelaisille ominaista hahmoa; staalo (stállu) ja tshuudit („u˜it). Staalo esiintyy erilaisissa ilmenemismuodoissa. Hän voi olla taruhistoriallinen hahmo, joka muistuttaa muinasnorjalaisista veronperijöistä ja toisinaan pahansuovasta jättiläisestä, joka haastaa saamelaisen painiotteluun. Staalo voi olla myös joulupukki, joka matkaa jouluaattona ajohärällä sekä hiiri- ja sopuliraidolla. Tshuudit olivat ryöväreitä, jotka toimivat ryhmissä hyökätessään saamelaisten kimppuun. Lukuisille tuntureille ja alueille Ruijassa on omistettu tarinoita tshuudeista, jotka ryöstöretkillään joutuivat houkutelluiksi kuolemaan. Sekä staalo että tshuudit olivat "vieraita" ja tunkeilijoita saamelaisessa maailmassa. Kertomukset voidaankin ymmärtää yrityksenä järjestää ja hallita niitä kokemuksia, joita saamelaisilla oli vieraista.

Muut kertomukset tutustuttavat meidät sellaisiin olentoihin kuin äpärä, jättiläinen, keijukainen, maahinen, vedenhaltija, merikäärme, taikalintu, taikanuolet "onnensulkineen" ja muut tavatut ilmiöt ja olennot. Niillä oli usein varoituksia tai muuta olennaista kerrottavaa, joka oli tärkeää vastaanottajalle. Nämä olennot olivat samaan aikaan sekä luonnon ja kulttuurin että ihmisen ja eläimen välimaastossa. Vielä nykyäänkin nämä ovat osa elävää kertomaperinnettä, josta uusien sukupolvien lapset ammentavat jännitystä ja ehkä ottavat oppiakin?

kuva: Seitakivi (Britt Kramvig)

Takaisin sivun alkuun...

Joiku
- saamelaisten musiikillinen ilmaisutapa

 FLASH joiun:

Joiulla oli aikaisemmin kaksoistehtävä. Toisaalta se oli ja on edelleen saamelaisten omintakeinen musiikillinen ilmaisutapa. Joikua käytetään "...muiden ihmisten muistelemiseen", luonnehtimaan henkilöitä, eläimiä ja maisemia. Joikua voidaan ajatella melodis-rytmisenä esityksenä, jossa rytmi on tärkeintä ja vähemmän painoa pannaan kuvailuihin joiun tekstin kautta. Sävelten ja mielikuvien kautta luotava tunnelma tuo esille joikattavan henkilön, eläimen tai paikan. Esikristillisessä uskonnossa joiulla oli tärkeä osa uskonnollisissa seremonioissa. Joiun taustalla oli näissä yhteyksissä rytmikäs säestys, joka syntyi shamaanin lyödessä noitarumpuaan. Tämän kaksoisroolin takia jotkut pitävät joikua edelleen nykyään syntinä ja sen takia sopimattomana kristilliseen uskonnolliseen elämään.

Jo 1600-luvulla joiku kiellettiin lailla. Lainrikkojaa rangaistiin ankarasti. Tämä kielto ja rangaistusseuraamus johtuivat siitä, että näihin aikoihin alkoi lähetystoiminta saamenkansan keskuudessa, ja joiku liitettiin yksiselitteisesti esikristilliseen uskonnon harjoittamiseen. Tämä johti siihen, että joiku katosi julkisuudesta ja samalla kokonaan käytöstä monilla alueilla. Sielläkin, missä joiku säilyi, ihmiset varoivat provosoimasta esivaltaa ja Norjan kirkkoa. Vaikka joiku nykyään on herännyt uudelleen elämään ja saamelaisessa yhteiskunnassa hyvät joikaajat nauttivat jo suurta arvonantoa, joiun saama tuomio on ollut voimassa aivan viime aikoihin asti.

Joiun melodia on yksinkertainen kvartti- ja kvinttinousuineen pentatoonisessa asteikossa. Monet liukusävelet ovat useimmiten laskevia, mutta kun sama sävel nostetaan taas takaisin, käytetään eräänlaista kaksoisliuutusta ensin aladominanttiin ja taas takaisin kohotahdin alkusäveleeseen. Voidaan käyttää myös oktaavinousua. Joissakin tilanteissa laskevat liukusävelet voidaan yhdistää välisävelyhdistelmiin ja luoda niistä melodiasäveliä. Sen ansiosta melodiaan saadaan useita sävelaskelia ja täten lähestytään uudenaikaisia säveltuntemuksia. Rytmi on aina tärkeä. Se voi olla jännittävä, kun kiinteiden leposävelten pituus vaihtelee siten, että joka toinen tahti on 5/8 ja joka toinen taas 7/8 tai siten, että 2/4-tahdin poljento tiivistyy 2/8-tahtiin sävelkulun nopeuttamiseksi.

Takaisin sivun alkuun...

Duodji

Duodji on luovaa saamelaista käsityötä ja taidekäsityötä, joka sisältää vaatteiden, taloustavaroiden, työkalujen, kulkuneuvojen ja koriste-esineiden valmistamista asuinalueen luonnonmateriaaleista. Duodji heijastelee sen takia alueen luonnonmaantieteellisiä, ekologisia ja taloudellisia oloja. Tuotannossa hyödynnettävää materiaalia on puu, erityisesti koivu, josta ei käytetä vain puuainesta vaan myös parkkia, tuohta ja juuria. Sarvi, luu ja nahka ovat tärkeitä raaka-aineita, erityisesti porotuotteet. Myös hirventaljaa, lampaan nahkaa ja villaa, naudan nahkaa ja merinisäkkäiden nahkaa käytetään hyväksi. Lisäksi duodjin tuotannossa yhdistellään lasihelmiä, luonnontuotteista tehtyjä tekstiilejä ja nykyisin myös keinotekoisia aineita.

Saamelaisten kuvataiteilijoiden ja kuvanveistäjien eräs johtavista edustajista on Iver Jåks (s. 1932 Karasjoella). Hän on tunnettu graafikko, ja hän on myös kuvittanut joukon kirjoja. Hän on saanut taideoppia sekä Oslossa että Kööpenhaminassa, ja hänellä on ollut valtion 3-vuotinen työskentelyapuraha kaksi kertaa. Jåksin töitä on ollut esillä monissa gallerioissa Pohjolassa ja muualla Euroopassa. Hän on ollut edustettuna Kansallisgalleriassa ja Valtakunnangalleriassa. Lisäksi hänen töitään esillä on sekä Karasjoella että Tromssassa.

Nils Aslak Valkeapää (s. 1943 Karesuvannossa, kuollut marraskuussa 2001) oli perinteisen joiun taitaja, mutta hänestä tuli myös uudistuvan joiun uranuurtaja. Lisäksi hän julkaisi useita runokokoelmia. Hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon v. 1990 runoteoksestaan "Aurinko, isäni". Taiteilija Mari Boine (s. 1960 Karasjoella) on jatkanut Valkeapään jäljillä kokeilemalla uusien musiikillisten ilmaisutapojen yhdistämistä saamelaiseen äänikuvaan. Boine saa innoituksensa myös muun maailman alkuperäiskansojen musiikki-instrumenteista ja ilmaisutavoista. Hän on julkaissut lukuisia äänilevyjä.

Beaivvá_-saamelaisteatterin pysyvä kotinäyttämö on Koutokeinossa. Useiden vuosien koekauden jälkeen teatteri alkoi vuonna 1990 saada vastaavaa tukea kuin alueteatterit. Maaliskuussa 1993 suurkäräjät päätti, että Beaivvá_ pääsee pysyvän valtiontuen piiriin samaan tapaan kuin Kansallisteatteri (Nasjonalteateret), Norjalainen teatteri (Det Norske Teater) ja Kansallinen näyttämö (Den Nasjonale Scene).

Takaisin sivun alkuun...

Saamen kieli

Saamen kieli kuuluu suomalais-ugrilaiseen ryhmään yhdessä mm. unkarin, suomen, mordvan, syrjäänin (komin) ja eestin (viron) kielen kanssa. Saamenkielessä on kolme päämurreryhmää, etelä-, pohjois- ja itäsaame.

Saamen kielessä on 6-9 sijamuotoa vaihdellen murteiden mukaan. Saamen kielen sanajohdossysteemi antaa paljon mahdollisuuksia luoda uusia sanoja yhdestä sanavartalosta. Verbistä johdetaan uusia verbejä, substantiiveja ja adjektiiveja. Vastaavasti saamenkielessä voi tehdä verbejä substantiiveista ja adjektiiveista. Saamen kieli on tyypillinen agglutinaatiokieli, jossa sanan juureen tai vartaloon voi "liimata" suffikseja. Päinvastoin kuin pohjoismaisissa kielissä morfologiset ilmaisukeinot (ensi sijassa sijamuoto) näyttelevät paljon suurempaa osaa kuin syntaktiset (sanajärjestys) keinot päin vastoin kuin ruotsin- ja norjankielessä. Saamelainen kielialue on siten yhtenäinen, että naapurimurteet ovat molempiin suuntiin ymmärrettävissä.

Saamen kieli näyttää nyt olevan elinvoimaisempi kuin vain 10-20 vuotta sitten. Pääsyynä tähän voidaan pitää sitä, että valtioiden kovaa sulauttamispolitiikkaa on lievennetty sodan jälkeen. Norjalaisessa peruskoulussa aloitettiin saamenkielinen alkeisopetus v. 1967. 1970-luvun alusta tuli mahdolliseksi saada saamenkielen opetusta keskiasteen kouluissa Karasjoella ja Koutokeinossa. Norja ja Suomi päättivät 1990-luvun alussa, että saamen kielen tulee olla tasavertainen maan virallisen kielen kanssa ja että kaikilla tulee olla mahdollisuus saamenkielen opetukseen. Kestää kuitenkin vielä kauan, ennen kuin tämä täysin toteutuu.

Takaisin sivun alkuun...

Sulauttamispolitiikka

Kilpajuoksu Pohjoiskalotilla kiihtyi 1500-luvulta alkaen. Tanska-Norja halusi puolustaa rannikkoaluetta ja hankkia tullituloja kansainvälisestä Venäjän merenkulusta samaan aikaan, kun Ruotsi-Suomi ja Venäjä laajensivat toimintojaan Pohjoiskalotilla. Kirkkojen ja lähetysasemien rakentamisesta yhdessä verotuksen kanssa tuli tärkeä tekijä kansallisen suvereniteetin selvittämisessä, kun nämä kilpailevat valtiot Norja, Suomi ja Venäjä kävivät rajanvetoa pohjoisilla alueilla. Tämä johti siihen, että ajoittain kaikki kolme valtiota yhtaikaa verottivat saamelaisväestöä.

Vuonna 1848 Norjan suurkäräjät esitti toiveen norjalaistamispolitiikan vauhdittamisesta erityisesti rannikkoalueilla ja pyysi hallitusta "aloittamaan tutkimuksen siitä, missä määrin olisi syytä antaa opetusta norjankielessä erityisesti eteläosissa asuville lappalaisille tämän kansanosan sivistämiseksi". Tämä oli varsinainen "uuden systeemin alku" - kuten eräs lehti kirjoitti - saamelaisväestön järjestelmälliseksi sulauttamiseksi kansakunnan rakentamisprojektiin. Niinikään darwinilainen ajattelutapa eri kansanryhmien arvojärjestyksestä oli tärkeä laillisuusperuste niille oikeudenloukkauksille, joiden kohteeksi saamelaiset joutuivat tänä ajanjaksona.

Norjalaistamistyö 1860- ja 1870-luvulla ei kuitenkaan johtanut toivottuun menestykseen. Muuan korkea virkamies lausui Ruijaan ja Tromssaan v. 1877 suuntautuneen kiertomatkansa jälkeen: "Nykyisellään kansakoulu ei ole pystynyt täyttämään erityisolojen sille asettamaa tehtävää, nimittäin merkittävästi edistämään läänin vieraiden kansallisuuksien norjalaistamista". Tämä tavoite määräsi Norjan sulauttamispolitiikan suuntaviivat useiden sukupolvien ajaksi aina 1960-luvulle asti. Koulu oli tärkeä tekijä tässä työssä, ja koska saamelaiset usein asuivat hajallaan ja osallistuminen koulutyöhön oli ajoittain heikkoa, työtä yritettiin tehostaa rakentamalla asuntolakouluja.

Asuntolakouluissa poissaolot vähenivät jyrkästi, luokista tuli entistä homogeenisempia ikärakenteen puolesta, oppilaille voitiin antaa läksyjä ja opettaja saattoi puhua lasten kanssa norjaa myös heidän vapaa-ajallaan. Näin saatiin aikaan "sisäistä lähentymistä ja kulttuurista yhtenäisyyttä jo lapsi-iässä", kuten asia ilmaistiin.

Tosiasiassa saamelaiskulttuurin ja saamen kielen käyttämistä henkisen elämän rakentamisessa ei pidetty mahdollisena, koska "koko kansan ominaislaatu ja lahjat eivät viittaa siihen suuntaan".

Takaisin sivun alkuun...

Järjestäytyminen

Vuonna 1947 pidettiin saamelaisten valtakunnankokous Trondheimissa ja vuotta myöhemmin uusi kokous Tromssassa. Täällä perustettiin Norjan porosaamelaisten valtakunnanjärjestö.

Poronhoito on monelle saamelaiselle tärkeä elinkeino. Sodan jälkeisenä aikana se on kokenut ylimenokauden, jota ovat leimannut muutokset poronhoitajien toimintaehdoissa. Samaan aikaan poronhoito on muuttunut jatkuvasti koneellisempaan suuntaan. Viimeisen 20-30 vuoden aikana sekä viranomaiset että poronhoidon omat järjestöt ovat yrittäneet saattaa poronhoidon samoille linjoille kuin muut vastaavat elinkeinot, jotka jo ovat löytäneet paikkansa maan nykyaikaisessa kulutuksessa ja taloudessa. Kehitys alkoi, kun kauppa omaksui entistä säännöllisemmät muodot muun muassa perustamalla uudenaikaisia teurastamoita ja myymällä porotuotteita kuluttajien markkinoilla. Lihanhinnat vakiintuivat ja liikevaihto tuli varmemmaksi. Vaihtokaupan merkitys on vähentynyt, ja rahasta tuli keskeinen vaihtoväline poronhoitajien käydessä kauppaa ympäristönsä kanssa. Ennen jokaisella poronhoitajaperheellä oli hyvät suhteet kiinteästi asuviin saamelaisiin, mistä oli suuri hyöty molemmille osapuolille. Poronhoitajat saattoivat asettua paikallaan asuvien saamelaisten luo lyhyeksi tai pitemmäksikin aikaa. Tällöin vaihdettiin lihaa kalaan ja muihin luonnontuotteisiin. Kiinteästi asuvat saamelaiset kesyttivät poroja, järjestivät polttopuuta, välittivät rekitilauksia, valjaita ja muuta, mitä tarvittiin poronhoidossa. Porosaamelaiset hankkivat käteistä muun muassa veronmaksua varten myymällä lihaa tai eläviä poroja ostajille.

Vanhalle tehoporonhoidolle oli luonteenomaista, että tuotanto oli tarkoitettu omistajien omaan käyttöön. Perheen kyky kuluttaa porotuotteita järkevällä tavalla määräsi poroelon suuruuden. Tehokkaan hoitomuodon aikana kukin perhe tuli toimeen pienemmällä poroluvulla kuin sen jälkeen, kun rahatalous yleistyi. Aiemmin oli tavallista, että poronhoitoyksikössä työskenteleminen vaati koko perheen työpanoksen.

Nykyaikaisesa kulutusyhteiskunnassa poronhoitosaamelaiset ovat riippuvaisia teknisistä apuvälineistä ja tavallisista kulutustavaroista. Poronhoito on siksi suuntautunut entistä enemmän myyntituotantoon. Luontaiselinkeinot yhdistettiin tavallisesti maatalouteen. Talvella oli riekonpyyntiä, keväällä sorsajahtia, puunhakkuuta keväällä, kesällä ja syksyllä marjanpoimintaa, poronjäkälän nostoa sekä kalastusta joissa ja järvissä. Lisäksi monet nykyiset poronhoitoyksiköt ovat riippuvaisia palkkatuloista poronhoidosta saatavien tulojen lisäksi.

Takaisin sivun alkuun...

Saamelaiset alkuperäiskansojen kansainvälisessä toiminnassa

Alkuperäiskansojen maailmanneuvosto, World Council of Indigenous Peoples (WCIP), perustettiin Kanadan Port Albernissa lokakuussa v. 1975. Tarkoituksena oli saada etniset vähemmistöt järjestäytymään maailmalaajuiseen liikkeeseen alkuperäiskansojen oikeuksien suojelemiseksi. Jo marraskuussa 1973 Kööpenhaminassa pidettiin pohjoisten alkuperäiskansojen iso konferenssi (Arctic Peoples Conference), johon osallistui pohjoisten intiaanikansojen edustajia, Kanadan inuiteja, grönlantilaisia sekä saamelaisia Pohjoismaiden saamelaisneuvoston kautta.

Julkilausumassa vaadittiin valtioita "tunnustamaan alkuperäisen väestön kollektiivinen omistusoikeus maihin ja vesiin, joita olemme perinteidemme mukaisesti käyttäneet ja asuttaneet" ja että valtiot "tunnustavat oikeutemme kansana itse päättää omista asioistamme ja toteuttaa omia mahdollisuuksiamme".

WCIP:n perustamisen aloitteentekijä oli kuitenkin National Indian Brotherhood (NIB) Kanadasta, johtajanaan shuswap-päällikkö George Manuel British Columbiasta. Perustamiskokoukseen lokakuussa 1975 osallistui useita muitakin suuria intiaanijärjestöjä Amerikasta; National Congress of American Indians (USA), Centro Indigena (Guatemala), Minká (Bolivia), Unidad Indigena (Colombia), Asociacion Indigena (Argentina), Ecuatorina de Indios (Ecuador) ja Confederacion Nacional Agraria (Peru). Uudesta Seelannista oli edustettuna Maori Council, Grönlannista Greenlanders Association ja Fennoskandinaviasta Pohjoismaiden saamelaisneuvosto (Nordic Sámi Council). Muuten kokoukseen osallistui myös alkuperäiskansojen edustajia Australiasta, Havaijista, Paraguaysta, Venezuelasta, Meksikosta, Panamasta ja Nicaraguasta. Mukana oli edustajia 19 maasta, mutta Brasilian ja Chilen edustajilta oli evätty matkustuslupa, ja he eivät sen takia olleet läsnä Port Albernin kokouksessa.

Järjestön tehtävänä on mm. tehdä selvityksiä ja julkaista materiaalia alkuperäiskansojen syrjimisestä ja sortamisesta. Järjestön tavoite ja ideologinen perusta oli koota yhteen ne alkuperäiskansat, joilla etnisinä vähemmistöinä on vähän tai ei ollenkaan poliittista valtaa ja itsemäärämisoikeutta asuttamissaan maissa, ja joiden elämänperustaa ja kulttuuria uhkaa enemmistöyhteiskunnan taloudellinen ja poliittinen laajentuminen. WCIP yrittää saada aikaan maailmanlaajuisen liikkeen alkuperäiskansojen oikeuksien suojelemiseksi valtayhteiskunnan asioihin puuttumista vastaan. WCIP on erityisesti ajanut alkuperäiskansoille hallintaoikeutta omiin asuinalueisiinsa, koska alkuasukkaat menettävät elinperustansa ja identiteettinsä, kun maa-alueita otetaan öljynporaukseen, kaivostoimintaan ja voimatalouskäyttöön. Valtion viranomaiset puolestaan pitävät tällaisia toimia valtioiden sisäisinä asioina.

kuva: Saamelainen Koutokeinon puvussa (Britt Kramvig)

Takaisin sivun alkuun...

Taistelu Alta-Koutokeinon vesistön rakentamisesta

Vuonna 1989 perustettu Norjan saamelaiskäräjät on tulosta suuresta konfliktista, joka koski voimalaitoksen rakentamista Alta-Koutokeinon vesistöön. Konflikti alkoi 1970-luvun lopussa ja huipentui 1980-luvun alkuun. Altan toiminnassa yhtyi kaksi kansainvälistä virtausta, jotka antoivat toiminnalle suuren voiman: Energiaa tuhlaavan yhteiskunnan vastaiset luonnon- ja ympäristönsuojeluintressit yhdistyivät alkuperäiskansojen ja muiden etnisten vähemmistöjen itsetietoisuuteen.

Arktiseen alueen marginaalisissa oloissa voi sinänsä pieni toiminta suuressa vesistössä johtaa pysyviin vaurioihin ja muutoksiin ilmastossa ja eläin- ja kasvikunnassa. Seuraavassa vaiheessa tämä voi muuttaa olosuhteita elinkeinoelämässä kuten maataloudessa, poronhoidossa, lohenpyynnissä ja vuonokalastusksessa.

Saamelaisten puolella vastustettiin pala palalta etenevää luonnon pilaamispolitiikkaa saamelaisalueella ja poronhoidolle aiheutuvia käytännön vaikutuksia. Vuonna 1980 Koutokeinossa asui 2880 ihmistä, joista noin kolmannes oli riippuvainen poronhoidosta. Vaikutuspiiriin kuului viisi poronhoitopaliskuntaa, joissa oli 300 ihmistä ja jotka vaativat korvauksia. Viranomaiset eivät ottaneet riittävävsti huomioon kulttuurillisia ja kasvitieteellisiä suojeluarvoja, joita patoamishanke koski. Taistelussa joen puolesta järjestettiin useita tempauksia, mm. kaksi syömälakkoa. Tammikuussa 1981 lähetettiin suuria poliisijoukkoja poistamaan vastustajat mielenosoituspaikalta Altan Stillasta. Poliisivalvonnan alaisina työt käynnistyivät, ja voimalaitos saatiin toimintaan toukokuussa 1987. Taistelun vanavedessä Norjan hallitus asetti useita lautakuntia arvioimaan saamelaisten oikeudellista asemaa ja statusta. Lautakuntien tehtävänä oli arvioida mm. kysymystä perustuslaillisen aseman suomisesta saamelaisille alkuperäiskansana Norjassa, saamelaisparlamentin perustamista ja saamelaisten oikeuksia maihin ja vesiin. Lautakunnan ovat jättäneet jo useita julkisia selvityksiä, mutta lisää selvityksiä on vielä tulossa. Alta-Koutokeinon vesistön konflikti on vaikuttanut vahvasti myös siihen, että ILO:n alkuperäiskansasopimuksen tarkistaminen käynnistettiin ja lopulta hyväksyttiin Genevessä v. 1989.

Takaisin sivun alkuun...

ILO:n sopimus alkuperäiskansoista

Kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimus nro 169, joka hyväksyttiin Genevessä v. 1989, määrittelee näin käsitteen "alkuperäisväestö":

"... ovat itsenäisten valtioiden sisällä alkuperäisinä pidettyjä kansoja, koska ne polveutuvat niistä kansoista, jotka asuttivat maata tai maantieteellistä aluetta silloin, kun kolonialismi alkoi tai kun nykyiset valtionrajat vahvistettiin, ja jotka - riippumatta niiden oikeudellisesta asemasta - ovat säilyttäneet kaikki tai joitakin osia omista sosiaalisista, taloudellisista, kultturillisista ja poliittisista instituutioistaan." Norja ratifioi ensimmäisenä maana tämän sopimuksen. Se tapahtui kesäkuussa 1990. Mutta jo aiemmin, huhtikuussa 1988, suurkäräjät oli lisännyt Norjan perustuslakiin kohdan:

"Valtion viranomaisten velvollisuus on saattaa olosuhteet sellaisiksi, että saamelainen kansanryhmä voi turvata ja kehittää kieltänsä, kulttuuriansa ja yhteiskuntaelämäänsä."

Takaisin sivun alkuun...

Saamelaiskäräjät

Saamelaiskäräjien asettaminen perustuu vuonna 1987 annettuun lakiin saamelaiskäräjistä ja saamelaisten muusta oikeudellisesta asemasta. Lain mukaan tavoitteena on "...saattaa olosuhteet sellaisiksi, että he (saamelaiset) voivat turvata ja kehittää kieltään, kulttuuriansa ja yhteiskuntaelämäänsä". Saamelaisia varten perustetaan edustuksellinen elin. Heillä "on koko maata kattava saamelaiskäräjät, jonka saamelaiset ovat valinneet keskuudestaan". Saamelaiskäräjien "...tehtäväkenttään kuuluvat kaikki ne asiat, jotka käräjien käsityksen mukaan erityisesti koskettavat saamelaista kansanryhmää".

Saamelaiskäräjien yleiset vaalit pidetään samana päivänä kuin suurkäräjävaalit. Toimikausi on neljä vuotta, ja se alkaa 1. lokakuuta vaalivuonna. Saamelaiskäräjille valitaan 39 edustajaa 13 vaalipiiristä. Ruijan läänistä on 18 edustajaa 6 vaalipiiristä, kun taas Tromssan läänistä on 9 edustajaa 3 vaalipiiristä. Eteläsaamelaisten alue ja Etelä-Norjaan muuttaneet saamelaiset valitsevat loput edustajat. Saamelaiskäräjiä varten on perustettu vaaliluettelo, johon merkitään äänioikeutta varten kaikki saamelaisiksi "julistautuneet". Luetteloon pääsyn kriteerinä on se, että hakija itse puhuu saamea tai yhdellä hänen vanhemmistaan, isovanhemmistaann tai esi-isovanhemmistaan on ollut saame kotikielenä.

Takaisin sivun alkuun...